Jos vuosi 2020 pitäisi kuvailla lauseella, niin se voisi olla; ”jestas mikä farssi” tai ”onneksi se on nyt ohi”. Tai sitten vain ihan rehellisesti ”v-m-p”. Hah.
Aluksi ajattelin etten avaisi elämääni näin paljoa julkisesti, mutta totesin etten pystyisi ehkä jatkamaan ennen kuin pistän tämän vuoden kunnolla pakettiin ja selitän hieman että mitä, miksi & milloin.
En tiedä onko kukaan edes miettinyt miksi olen välillä ollut hiljaisempi mm. somessani tai miksi blogini ei ole saanut postauksia useampaan kuukauteen. No, ainakin haluan nyt selittää itselleni. Armahtaa tekemättömät työt ja aloittaa alusta. Ja ehkä haluan myös näyttää, että somen takana on aina inhimillinen ihminen, virheineen ja suruineen. Kenenkään elämä ei ole harmitonta. Edes minä en hymyile aina, vaikka moni niin luulee. Somessa kukin meistä näyttää vain sen mitä haluaa näyttää, niin kuin tässäkin postauksessa kerron vain sen verran kuin on tarpeen – mutta se on nyt tällä kertaa paljon.
2020 – MITÄ tapahtui?
Alkuvuoden ahdistus ja pikkuriikkinen paskiainen
Kun vuosi alkoi olin varma, että tästä tämä lähtee, mainio uusi vuosi. Minun vuoteni! HAH! Enempää en olisi voinut olla väärässä. Jo tammikuussa kohtasin ison takaiskun joka painoi poskeni maahan, vasten olematonta jäätä, kuin kysyäkseen, että näinkö luulit. Maaliskuussa koin taas uuden harmituksen, tällä kertaa ihmissuhderintamalla. Samaan aikaan tuollainen ”pikkuriikkinen” paskiainen rantautui Suomeen Kiinasta, Uusimaa meni kiinni ja kävin vain töissä muuten lukittautuen neljän seinän sisään peläten pahinta, toivoen parasta. Eturintamalla työskennellessäkin olin pelon kanssa nenät vastakkain, vain maski välissä. Kukaan ei tiennyt että mikä, mitä, miten, milloin. Ei mitään. Oli vain pelko ja kurjat toimenpiteet asialle.
Muistan ajan hyvin. Ahdistus painoi rintaa fyysisenä kipuna viikkoja kunnes romahdin keittiöni lattialle itkemään sitä pois. Ahdistukseen onneksi auttoi luonto, se oli auki. Mietin kuitenkin huvittuneena, että voiko tämä vuosi pahemmaksi mennä. Vähänpä taas tiesin….
Kesällä tein liikaa ja syksyllä se tuntui
Kesällä sain mökkeillä ja kokea aivan ihania reissuja kuten pienen melontavaelluksen Oravareitillä, pohjoisen Herajärven kierroksen ja kävinpä ensimmäisellä yksinvaelluksellakin Hetta-Pallaksella. Niin upeita reissuja että oksat pois!
Näidenkin lisäksi tein vaikka ja mitä, mutta tein kaiken kaikkiaan aivan liikaa eikä 1,5vk lomakaan sitä parantanut. Hetta-Pallaksella muljahtanut nilkka alkoi kotiin tulon jälkeen kipeytymään jatkuvasti enemmän eikä halunnut parantua. Olin muutenkin todella loppu. Töissä olin jo pidempään ollut tyytymätön. Murruin lopulta jopa työpäivänä itkemään omassa huoneessani kaikkea sitä uupumusta ja huonoa oloa ja tyytymättömyyttä mitä koin. Nyt voin jo sanoa että onneksi nilkkakipu pahentui ja jäin syyskuussa sen takia lääkärin ohjeiden mukaan sairaslomalle. Viime sekunneilla, sillä nilkan sairaslomalla vasta tajusin miten poikki olin yleisestikin. Koin heiluvani aivan veitsen terällä. Ensimmäiseen kahteen viikkoon en jaksanut nousta edes sohvalta, saati tehdä ruokaa. Söin suklaamuroja ja jäätelöä, kun muuhun ei pystynyt.
Söin suklaamuroja ja jäätelöä, kun muuhun ei pystynyt.
Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että tilanne oli jopa vakava. Olin ollut todellisen burnoutin partaalla. Fakta, minkä sain myöhemmin kuulla kahdelta minua auttaneelta ihmiseltä. Ei siis mikään ihme jos nilkka ei halunnut parantua. Nilkka halusi, että lopetan. Kroppani pisti hanttiin koska muuten sinnikkään mieleni kanssa olisin vain painanut eteenpäin. Minä siis jäin kotiin lepäämään mutta samalla soimasin itseäni kun en pystynyt tai voinut tehdä jotain joko nilkan tai suunnattoman fyysisen väsymykseni takia. Minua vaivasi myös ”pitäisi” syndrooma. Tiedäthän, se perkele kun päässä soi, että ”pitäisi tehdä, pystyä, voida, osata, saavuttaa tms jotain”. Nykyisin inhoan sitä sanaa.
Syksymmällä kävin ystäväni luona Levillä reissussa mikä oli mahtavaa. Olin vaan myös samaan aikaan niin rikki. Olin ennen sitä lopettanut työni ja lähtenyt pohtimaan mitä elämältäni haluan. Levillä korvat olivat tukossa ja siitä johtuen vaivasi tyhmä huimaus ja korvan ritinä. Vettä satoi ja sää oli syntisen harmaa. Kuvasti mielentilaani varsin hyvin vaikka toivoin raikasta auringonpaistetta edes fyysisesti elämääni Levin tuntureilla. Mutta ei. Onneksi ystäväni oli minulle se aurinko. Tsemppasi ja valoi minuun uskoa ja valoa paremmasta huomisesta. Kotiin tullessa kun nilkka alkoi antaa ottaa jokseenkin normaaleja askelia, mursin saman vasemman jalan varpaani. Ei-voi-olla-todellista! Aloin jo pohtimaan, että haluaako kroppani pysäyttää minut pysyvästi vai mistä nyt tuulee. Kuinka paljon fyysistä kipua eri kohdissa kehoani joudun vielä sietämään.
Yöpureminen johti tärkeään tapaamiseen
Olen öisin purrut hampaitani voimakkaasti yhteen nyt noin 2 vuotta. Keväällä korona-ahdistuksen myötä tämä voimakas hampaiden yhteen pureminen (ei narskuttelu) otti vallan, eikä kiskot auttaneet edes sitä vähää mitä vuoden olivat tehneet. Ne pahensivat jo puremista. Otin kiskot pois käytöstä ja sain itseni erikoishammashoidon listoille. Olin nimittäin jo todella kipeä. Kipua oli varsinkin koko leukapieli-pää alueella sekä niska-hartiaseudulla. Enää en myöskään kokenut, että saisin hieronnoista apua. Tiesin, että nyt tähän mennessä on kulutettu niin paljon rahaa oireiden helpottamiseen, että tarvitsin apua itse juurisyyhyn.
Sitten tuli se tunne.
SE tunne, kun tietää että tässä se voisi olla.
Jostain syystä tiesin, että pureminen ei johdu pelkästään vain kehoni tavasta tehdä niin, olihan tapa vasta pari vuotta vanha. Ilmestynyt kuin tyhjästä aiheuttaen suurta fyysistä kipua. Tiesin, että iso osa on päänsisäistä, tuolta jostain todella syvältä tulevaa tai jotain sellaista. Tiesin, että yksinään fyysiset hoidot ja moukaroinnit eivät minua tule auttamaan. Tässä kohtaa en vain itse enää osannut tehdä koko asialle mitään, en tiennyt mitään mikä voisi auttaa. Lähdin etsimään apua suomenhypnoosiliiton sivustolta, josta jonkun aikaa etsiessäni törmäsin Marinaan. Sitten tuli se tunne. SE tunne, kun tietää että tässä se voisi olla. Laitoin Marinalle viestiä ja eka tapaaminen oli huhtikuun lopussa. Näin jälkikäteen voin sanoa, että päätös lähteä etsimään apua hypnoosista/hypnotisoijalta/hypnoterapeutilta ja päätyminen tähän tapaamiseen oli yksi elämäni tärkeimmistä.
Marraskuun kipu ja suru
Marraskuun synkkyydessä itse nilkkavamma sekä varvasmurtuma alkoivat hiljalleen parantumaan, mutta jalan syrjässä oli kävellessä kipua siitä, kun joko nilkkaan kiinnittyvät lihakset, kalvot tai jänteet kiristyivät. Joka askeleella sattui enkä aluksi tiennyt mistä kipu johtui. Myös pureminen lisääntyi kun erikoishammashoidon alun jälkeen en ollut saanut apua uusistakaan kiskoista. Mietin elämääni, katselin uusia töitä, kuvasin ja kärsin kivuista. Minulle laitettiin lopulta marraskuun puolivälissä botoxit poskilihaksiin ja rukoilin, että se auttaisi puremisongelmaan.
Tästä pari päivää myöhemmin, perhepiiriämme kohtasi suunnaton suru. Jouduimme kokemaan erittäin tuskallisen menetyksen, kun meiltä vietiin kaksi jo niin valtavan rakasta, mutta liian pientä sydäntä. Tädin rakkaat tyttöset. Enkelivauvat. En saanutkaan heitä syliini, vaan he kulkivat käsikkäin kahdestaan kultaiseen taivaanrantaan.
Suru painoi. Itkin pari viikkoa joka päivä. Asiaa oli vaikea käsittää saati hyväksyä lainkaan.
Samaan aikaan kuitenkin jotain alkoi tapahtumaan henkilökohtaisessa elämässäni.
Mentorini Marina muutoksen ohjaajana
Tuo Marinan kanssa ensitapaaminen huhtikuun viimeisinä päivinä johti siihen, että jatkoin hänen luonaan käymistä säännöllisesti ja jatkan edelleen. Pika-apua en saanut, mutta nyt voin sanoa, että tämä meni juuri niin kuin pitikin. Hänen kanssaan aloin jäsentelemään elämääni täysin uudelleen ja aloin ymmärtämään kuka ja millainen oikeasti olen. Hän on minua opastanut, neuvonut ja mentoroinut. Hän ensimmäisenä ihmisenä oikeasti näki minut, osoitti minulle siipeni ja opastaa minua lentämään. Tämä kyllä vei myös voimia jatkuvasti. Kesän taittuessa syksyyn valitin Marinalle, että tämä on aivan liian rankkaa. Repiä nyt elämä tällä lailla auki. Hän tsemppasi, sanoi kuuluvan prosessiin.
Botoxeista huolimatta pureminen marraskuussa yltyi vaikka osittain koinkin saavani botoxeista jotain apua. Aloin kuitenkin olemaan niin kipeä selkälihaksia myöten, että suututti. Marina neuvoi minulle kenen luokse mennä ja mitä tehdä. Tein töitä käskettyä minkä ehdin ja jaksoin. Jotain alkoi tapahtumaan. Muuttumaan. Hyppäsin muutosprosessiin takaperinvoltilla ja isolla voimalla. Mieleni oli oikeasti yhtäkkiä auki. Huolsin kehoani, luin, kuuntelin, näin, tajusin, opin ja ymmärsin.
Koin, että olin tullut eräänlaiseen käännepisteeseen elämässäni. Haarniskani alkoi murtumaan, hyvässä merkityksessä.
Muutosprosessista muuttoon
Niin kuin aina, nallekarkit eivät mene aina tasan. Vuosi 2020 oli kaiken kaikkiaan globaalisti järisyttävän erilainen ja mullistava kuin aiemmin, mutta silti se oli toisille hyvä ja toisille ei. Niin kuin aina.
Sain kokea upeita juttuja, mutta kuten olen kertonut, ei vuosi ollut helppo missään nimessä. 2020 oli todella rankka. Vaan olenpa myös oppinut vuoden aikana niin valtavasti hyvää, eli pakko sanoa sille myös nöyrin kiitos. Olen oppinut kuka oikeasti olen, mitä elämältäni haluan, minkälaista elämää haluan elää ja miten käsittelen tunteitani, miten käsittelen itseäni. En ole vielä tässä prosessissa maalissa, mutta hyvää matkaa kohti aidompaa minää. Kohti itseni tuntemista, hyväksymistä, rakastamista.
Koko 2020 ajan sisälläni kasvoi tunne, etten enää ehkä halua asua Vantaalla. Syksyn mittaan myös ymmärsin haluavani muutosta muutenkin. Lopetin työni ja lähdin etsimään jotain aivan muuta.
Jouluna sitten allekirjoitin työsopimuksen, kämpän irtisanomisilmoituksen ja uuden kämpän vuokrasopparin. Vaihdan alaa markkinointiin ja muutan Jyväskylään tammikuussa 2021.
Eihän se nyt se kaikkien kysymä Lappi ole, mutta kolme tuntia lähempänä sinne. Lunta siellä nyt on ainakin todennäköisemmin kuin pk-seudulla. En tunne Jyväskylää lainkaan enkä tunne sieltä ketään. En edes tiedä olenko koskaan käynyt siellä muuten kuin ajanut ohi. Kaikki tämä on samalla niin kauhistuttavaa että ihastuttavaa. Sain työn mitä halusin, sain kämpän mitä halusin. Pääsen pois Vantaalta, mutta hyppään tuntemattomaan.
2021 – ole minulle hyvä!
Eihän kukaan huomisesta tiedä ja mitä vuosi tuo tullessaan. Elämää ei voi suunnitella, mutta tavoitteet voi asettaa, niitä kohti kulkea ja uskoa siihen, että ne saavuttaa. Minä olen omani asettanut, tiedän mitä haluan, ja tulen ne saamaan. Tästä olen varma. (:
Aion jatkaa Marinan luona käymistä, aion jatkaa hyvien asioiden manifestointia ja kaikkien uusien hyvien asioiden tekemistä. Huollan itseäni niin fyysisesti kuin henkisesti ja olen kiitollinen.
Nyt uusin mielin ja ajatuksin, tasapainoisemmalla kropalla, suurella drivella, kohti jotain aivan uutta. Alla oleva kuva kuvastaa tunteitani vuotta 2021 kohtaan täydellisesti. Minun suurimmat tavoitteeni.
Minä toivon Sinulle lukijani kaikkea hyvää vuoteen 2021. Toivon, että pysyt itsellesi uskollisena, rakastat itseäsi ja teet itsellesi hyvää. Sinä olet sinun oman elämäsi tärkein henkilö. Pidä itsestäsi huoli.
Parempaa uutta vuotta 2021!
Puspus!
-Muikku
